Run Forrest, run!

Voisinpa kirjoittaa muutaman sanan mun juoksuhistoriasta ja juoksutreenaamisesta. Missään nimessä en siis ole ammattilainen ja siten tapani harrastaa juoksua ei perustu oikeastaan muuhun kuin omaan kokemukseen, usein vieläpä virheiden kautta oppimiseen, ja tiedonpalasten keräilyyn netistä ja kirjoista. Varsinaista juoksuvalmennusta minulla ei ole ollut kuin hyvin lyhyt, mutta sitäkin opettavaisempi pätkä erään tutkimuksen tiimoilta. Siispä jos kertoilen omasta tavastani treenata juoksua, niin ei niitä kannata ottaa ainoina ohjenuorina. Tämä toimii minulla, mutta ei välttämättä sinulla. Toki jos joku saa jotain innostusta tai vinkkejä omaan juoksuunsa täältä, niin sehän on vaan mahtavaa!

Mutta siitä historiasta.

Pienenä, ja vähän isompanakin, vihasin liikuntaa ja rakastin kaikkia makeita herkkuja. Ja kuten arvata saattaa, tämä näkyi ulkoisessa olemuksessa. En oikeastaan voinut sietää liikuntaa koko peruskoulun tai lukion aikana. Ala-asteella oli ihan jees pelata jalkapalloa liikuntatunneilla, mutta ei minua siellä mikään urheilukärpänen purrut. Abivuonna jotain mystistä kuitenkin tapahtui. Herkut vähenivät pikkuhiljaa ja vaihtuivat vähän terveellisempiin välipaloihin. Aloin myös omaehtoisesti lenkkeillä. Wau, olikohan erikoisempaa kuultu. Muistan ne ensimmäiset lenkit, kun lähdin kävelylenkille ja jokaisella lenkillä yritin juosta 50metriä. Pikkuhiljaa juoksin kävelyn lomassa 100metriä. Jonkin aikaa siihen vierähti, että  jaksoin juosta koko kilometrin, mutta ai että sitä tunnetta, kun se tapahtui!

Siitä se sitten lähti. Yliopistossa innostuin ryhmäliikunnasta ja niiden viiden opiskeluvuoden aikana oli useita päiviä, kun jumppasalissa saattoi vierähtää kolmekin tuntia ja sen päälle ehkä aamulenkkikin. Äärilaidasta toiseen ollaan siis menty, mutta uskon, että se oli väistämätöntä kun miettii, mistä lähtökohdista urheiluni ja terveellisemmät elämäntapani olen aloittanut. Kehitys motivoi ja tuntui, ettei sen halua pysähtyvän. Jälkeenpäin ajateltuna typerää.

Juoksua olen pitänyt mukana 7 vuotta - välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ensimmäisen, ja vielä toistaiseksi ainoan kisapuolikkaani juoksin Tukholmassa syksyllä 2011. Se kesä oli kyllä yhtä juoksua ja panikointia, pääsenköhän sallitun ajan puitteissa maaliin. Pääsin kyllä ja ihan kohtuuajassakin, 2h13min. Yllätin itseni ja kannustusjoukot, jotka eivät ehtineet maaliviivalle asti kannustamaan ennen kuin kurvasin maaliin.

Tukholmassa 2011. Olen pieni tyttö keskellä.

Juoksuharrastusta ovat vaikeuttaneet milloin mitkäkin vammat, pääasiassa jaloissa, mutta niistä ollaan selviydytty ja nyt viimeisen vuoden olen saanut juosta aikalailla esteettä. Nykyisin tosin reagoin melko nopeasti kipuihin ja annan jalan levätä. Tuolloin ensimmäisen puolikkaan aikaan jotain häikkää oli vasemmassa jalkapohjassa ja keväällä 2012 oikeaan jalkaan iski kantakalvontulehdus, plantaarifaskiitti. Sen kanssa oleminen oli tuskaa ja sen hoitoon kyllä paloi rahaa, kun yritin kaikin tavoin välttää kortisonipiikkiä, josta olin kuullut niin paljon kauhutarinoita ja ristiriitaisia mielipiteitä. Teetin kengänpohjallisia, kävin fysioterapeutilla, ostin tuetut parhaat mahdolliset tuetut lenkkarit, vältin käytännössä kaikkea jalkojen päällä tehtävää urheilua ja nukuin tällaisen  Respectasta hankitun hillittömän venytyssukan kanssa kaikki yöt. Tätini myös opetti minut teippaamaan jalkani niin, että pystyin kävellä kivuttomasti. Juoksuakin yritin varovasti, mutta ei se oikein ottanut tuulta alleen. Eniten koin olleen hyötyä tuosta venytyssukasta  ja teippauksesta.  Sukkayön jälkeen aamulla ensimmäinen askel ei sattunut niin paljoa. Kuitenkaan juoksukuntoiseksi en näillä konsteilla jalkaani saanut, joten lopulta tyydyin kohtalooni ja suostuin kortisonipiikkiin. Tätäkin kun jälkikäteen miettii, niin olisi vain heti pitänyt se ottaa. Sen koomin ei ole ollut kannassa kipuja ja olen nykyisin pystynyt juoksemaan huomattavasti vähemmän vaimennetuilla kengillä. Valtaosan kilometreistä juoksen nykyisin todella kevyillä neutraalin askelluksen kengillä, vaikka jaloissani on melkoinen ylipronaatio. Toki tähän vaikuttaa askelluksen  ja tekniikan kehittyminen, ei ainoastaan kivuttomiksi ja terveiksi todetut jalat.

Ihanakamala mäkijuoksu.

Vaikka kisapuolikkaita olen pinkonut vain sen vaivaisen yhden, niin aika paljon kilometrejä silti viikottain on kertynyt. Pari kuukautta sitten ilmoittauduin Helsinki City Runille ja se on antanut taas lisäpotkua treenaamiseen. Jonkinlainen aikatavoite on asetettu, mutta pyrin olemaan ottamatta siitä paineita. Mennään sellaisella hyvällä fiiliksellä maaliin asti ja katsotaan mihin riittää. En halua lähteä juoksemaan räkä poskella ja lytätä kesän juoksumotivaatiota siihen, että juoksu tuntui kisassa kamalalta.

Miten sitten olen treenannut? Karkeasti jos summaan menneitä lenkkejäni viimeiseltä vuodelta, niin olen viikottain juossut yhden tai kaksi lyhyempää peruskestävyyslenkkiä (pk), yhden pidemmän pk-lenkin, yhden vauhdikkaamman vk-lenkin alku- ja loppuverkkoineen ja käynyt pari-kolme kertaa kuntosalilla tai jossain jumpassa. Näiden lisäksi olen tehnyt noin joka toinen viikko myös maksimikestävyyttä tai mäkivetoja. Sykemittarin keräämien tietojen perusteella olen juossut keskimäärin 120-140km kuukaudessa. Urheilun määrä ja laatu toki vaihtelee paljonkin mielen mukaan. Välillä saattaa mennä monta viikkoa esimerkiksi ilman vauhtilenkkejä, tai mäkitreenejä tulla parikin viikossa, jos puitteet niille on hyvin tarjolla. Salilla olen nyt siirtynyt talven jälkeen pienempiin painoihin ja pidempiin sarjoihin, lähinnä siis ylläpidän tätä suunnatonta "lihaskuntoani" ;D.

Ehkä jos joku ydin tästä vanhojen muistelemisesta pitää kaivella, niin ehkä se on se, että tärkeintä on yrittää löytää ne pienet askeleet, ottaa ne ja olla niistä tyytyväinen. Joskus on myös otettava askeleita taaksepäin ja niistäkin oppii.