Geokätköilyä!

Tosiaan, täällä on innostuttu kätköilystä! Olen aikaisemminkin miettinyt, että tähän aarteenetsintään voisi perehtyä tarkemminkin, mutta jotenkin se on aina jäänyt. Nyt kuitenkin työkavereiden innostus tarttui ja he neuvoivat alkuun, mistä koko hommassa on kyse. Tosiaan oma tietämykseni on hyvinkin lapsen kengissä. Tämän lajin intohimoisilla harrastajilla on aivan omat yhteisönsä ja jargoniansa, joihin en ole vielä aivan päässyt kyytiin. Kuitenkin peruskätköjen etsiminen on alkanut sujua. 

Geokätköilyssä ideana on huomaamattomasti löytää toisen kätköilijöiden piilottamia "aarteita", joiden sisällä on ns. lokikirja. Kätkön löydettyään sinne kuitataan oma nimimerkki ja päivämäärä. Joissain kätköissä on myös jotain pikkutavaraa mukana, tarkoituksena, että ihmiset vaihtavat kätköllä käydessään sinne jotain tavaraa itseltään. Kätköt löytyvät nykyisin puhelinsovelluksen avulla, ja toki koordinaateilla. Osa kätköistä on siis peruspurkkeja, joissa on vain lokikirja ja ehkä kynä. Osa kätköistä on sellaisia, että niiden paikantamiseksi täytyy ensin ratkaista arvoitus, jonka jälkeen kätkön koordinaatit saa selville. Itse en ole vielä näihin visailuihin lähtenyt, vaan pysytellyt ihan perinteisten kätköjen etsimisessä. 

Tämä on kivaa puuhaa! Pääsee ulkoilemaan ja toisaalta kätköjen kuvauksia lukiessa saa tietää tosi paljon asioita erilaisista paikoista ja niiden historiasta. Ja onhan se nyt palkitsevaa kun löytää etsimänsä aarteen! Oman haasteensa tuo se, että täytyisi olla huomaamaton ja toisaalta se, että täytyy jaksaa olla sinnikäs, ja jatkaa etsintää myöhemmin jos ensimmäinen kerta ei tuota tulosta. Huippua on myös, että kätköjä on lähes missä vain eli matkoillakin voi harrastaa ja sen myötä tutustua uusiin paikkoihin. 

Lisää tietoa geokätköilystä löytyy esimerkiksi täältä!

#helsinkicityrun2015

Elämäni toinen puolimaraton on nyt takana, ja vaikka minuutin ja 14 sekunnin verran syö naista, niin olen jälkikäteen tosi tyytyväinen aikaani, 2:01:14. 

Kunhan seuraavan puolikkaani juoksen, niin silloin pyritään alle kahteen tuntiin - olkoon se julkilausuttu tavoitteeni. 

Maanantaina ja tiistaina tein vielä lyhyehköt, 5 kilometrin peruskestävyyslenkit ja keskviikkona pk-lenkin päälle 5x100m hintsusti tavoitekisavauhtia (5:40min/km) nopeampia vetoja. Torstaina harrastin sitten aktiivista palauttelua. Innostuin geokätköilystä ja meillä meni puolipäivää metsikössä rämpien. Mutta oli kyllä huippua! Tässä mulle seuraava proggis! Kirjoitan tästä ensikosketuksesta kötköilyyn vielä oman kirjoituksen. 

Perjantaina suunnistettiin töiden jälkeen Helsinkiin, missä kannustusjoukot (sisko ja äiti) olivat jo kokoontuneet siskoni luo ja olivat hakeneet myös mun juoksunumeroni kisatoimistolta. Numeron lisäksi kassissa oli vaikka sun mitä. Erikoisimpana ehkä härkäpapurouhe... Mihin sitä tarvii?!

Syötiin hyvin ja tankkasin vähän ekstrahiilaria koneesen. Muut söi kana-aurajuusto-pastaa, minä kana-aurajuusto-risottoa, koska mun vatsa ei oikein siedä makaronia enkä halunnut riskeerata lauantain juoksua vatsakivulla. Vatsakipu tosin oli sitten kisa-aamuna kaikesta huolimatta, mutta eri syistä, ja se selätettiin ennen lähölaukausta. Aamulla tankkasin puurot, otin alkulämmittelyt käymällä "nopeasti Ikeassa" (onko mahdollista?) ja syömällä kanasalaatin, leivän ja heduja. Tunti ennen juoksua söin vielä banaanin ja pari suklaarusinaa.

Heitettiin kamat hotellille, Crowne Plazaan, joka oli näppärän lähellä Olympiastadionia, ja sitten paineltiin alueelle. Sää oli vähän epävakaa ja pitkään mietin, mitkä vaatteet uskallan vetää päälleni. Tiedän, että mun käsiä alkaa yleensä paleltaa matkan aikana, oli kesä tai talvi, joten päädyin pitkähihaiseen ja pitkälahkeisiin. Lähdön hetkellä oli myös aika tuulista ja vettäkin ripsi, joten aloin jo ikävöidä tuulitakkiakin. Onneksi sen sentään tajusin jättää pois. Hanskatkin lähti ekan kilometrin jälkeen. Lähdössä mun sisko etsi käytettyjen sadetakkien roskiksesta mulle tollasen sadeasun. 

Mun lähtö oli 16.05, ja olin vaaleanpunaisessa ryhmässä. Ryhmät oli kyllä jaettut tosi hyvin ja tuntui, että meidän ryhmässä ainakin lähdettiin hyvin samaa vauhtia. Oli siis hyvin kirittäjiä koko matkalle! Kiitos erityisesti sille punahuiviselle naiselle, jonka kanssa sain juosta pitkät pätkät samaa vauhtia, ja johon törmäsin uudestaan loppusuoralla. Kiitos kannustuksesta! 

Juoksu sujui lennokkaasti 18km asti ja pysyin hyvin tavoitevauhdissa 5,40min/km. Kuuntelin musiikkia ja lauleskelin. 10km mäkikään ei tuntunut juuri missään, mutta sitten 18km paikkeilla alkoi vasen jalka tuntua melko kankealta ja pelkäsin, että se kramppaa kokonaan. Siksi en oikein uskaltanut lähteä siinäkään vaiheessa kiristämään, ettei mene loppumatka kävelyksi. Koko juoksun mietin, että ainakin vika kilsa sitten painetaan täysillä, kunnes siinä 20km kohdalla tajusin, että onpa muuten mukavia nousuja edessä, ei varmaankaan kovin kovalla vauhdilla kirmata vikaa kilometriä.

Mutta maaliin tultiin hienosti ja tyytyväisenä. Olihan se mahtavaa päästä juoksemaan maratonportista sisään ja juosta vielä viimeiset metrit radalla. Parasta kuitenkin oli nähdä tärkeät ihmiset siellä yleisössä hurraamassa.

Maalihuollon kautta suihkuun hotellille ja sieltä syömään Hard Rock Cafehen. Tilattiin myös jälkkäriä, että palautuminen on varmasti optimaalinen. ;) Sykemittaria kun luin, niin keskisyke oli matkan aikana 170 ja palautumisajaksi se tarjoili 117 tuntia. Siispä ainakin alkuviikon taidan keskittyä vaan kehonhuoltoon...

Aamulla odottikin hotellin aamiainen. Se on aina niin luksusta. Tuolla sai myös smoothieta aamupalan yhteydessä, se oli kiva uus juttu. 

Hieno reissu. Onneksi sen tein. 

Run Forrest, run!

Voisinpa kirjoittaa muutaman sanan mun juoksuhistoriasta ja juoksutreenaamisesta. Missään nimessä en siis ole ammattilainen ja siten tapani harrastaa juoksua ei perustu oikeastaan muuhun kuin omaan kokemukseen, usein vieläpä virheiden kautta oppimiseen, ja tiedonpalasten keräilyyn netistä ja kirjoista. Varsinaista juoksuvalmennusta minulla ei ole ollut kuin hyvin lyhyt, mutta sitäkin opettavaisempi pätkä erään tutkimuksen tiimoilta. Siispä jos kertoilen omasta tavastani treenata juoksua, niin ei niitä kannata ottaa ainoina ohjenuorina. Tämä toimii minulla, mutta ei välttämättä sinulla. Toki jos joku saa jotain innostusta tai vinkkejä omaan juoksuunsa täältä, niin sehän on vaan mahtavaa!

Mutta siitä historiasta.

Pienenä, ja vähän isompanakin, vihasin liikuntaa ja rakastin kaikkia makeita herkkuja. Ja kuten arvata saattaa, tämä näkyi ulkoisessa olemuksessa. En oikeastaan voinut sietää liikuntaa koko peruskoulun tai lukion aikana. Ala-asteella oli ihan jees pelata jalkapalloa liikuntatunneilla, mutta ei minua siellä mikään urheilukärpänen purrut. Abivuonna jotain mystistä kuitenkin tapahtui. Herkut vähenivät pikkuhiljaa ja vaihtuivat vähän terveellisempiin välipaloihin. Aloin myös omaehtoisesti lenkkeillä. Wau, olikohan erikoisempaa kuultu. Muistan ne ensimmäiset lenkit, kun lähdin kävelylenkille ja jokaisella lenkillä yritin juosta 50metriä. Pikkuhiljaa juoksin kävelyn lomassa 100metriä. Jonkin aikaa siihen vierähti, että  jaksoin juosta koko kilometrin, mutta ai että sitä tunnetta, kun se tapahtui!

Siitä se sitten lähti. Yliopistossa innostuin ryhmäliikunnasta ja niiden viiden opiskeluvuoden aikana oli useita päiviä, kun jumppasalissa saattoi vierähtää kolmekin tuntia ja sen päälle ehkä aamulenkkikin. Äärilaidasta toiseen ollaan siis menty, mutta uskon, että se oli väistämätöntä kun miettii, mistä lähtökohdista urheiluni ja terveellisemmät elämäntapani olen aloittanut. Kehitys motivoi ja tuntui, ettei sen halua pysähtyvän. Jälkeenpäin ajateltuna typerää.

Juoksua olen pitänyt mukana 7 vuotta - välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ensimmäisen, ja vielä toistaiseksi ainoan kisapuolikkaani juoksin Tukholmassa syksyllä 2011. Se kesä oli kyllä yhtä juoksua ja panikointia, pääsenköhän sallitun ajan puitteissa maaliin. Pääsin kyllä ja ihan kohtuuajassakin, 2h13min. Yllätin itseni ja kannustusjoukot, jotka eivät ehtineet maaliviivalle asti kannustamaan ennen kuin kurvasin maaliin.

Tukholmassa 2011. Olen pieni tyttö keskellä.

Juoksuharrastusta ovat vaikeuttaneet milloin mitkäkin vammat, pääasiassa jaloissa, mutta niistä ollaan selviydytty ja nyt viimeisen vuoden olen saanut juosta aikalailla esteettä. Nykyisin tosin reagoin melko nopeasti kipuihin ja annan jalan levätä. Tuolloin ensimmäisen puolikkaan aikaan jotain häikkää oli vasemmassa jalkapohjassa ja keväällä 2012 oikeaan jalkaan iski kantakalvontulehdus, plantaarifaskiitti. Sen kanssa oleminen oli tuskaa ja sen hoitoon kyllä paloi rahaa, kun yritin kaikin tavoin välttää kortisonipiikkiä, josta olin kuullut niin paljon kauhutarinoita ja ristiriitaisia mielipiteitä. Teetin kengänpohjallisia, kävin fysioterapeutilla, ostin tuetut parhaat mahdolliset tuetut lenkkarit, vältin käytännössä kaikkea jalkojen päällä tehtävää urheilua ja nukuin tällaisen  Respectasta hankitun hillittömän venytyssukan kanssa kaikki yöt. Tätini myös opetti minut teippaamaan jalkani niin, että pystyin kävellä kivuttomasti. Juoksuakin yritin varovasti, mutta ei se oikein ottanut tuulta alleen. Eniten koin olleen hyötyä tuosta venytyssukasta  ja teippauksesta.  Sukkayön jälkeen aamulla ensimmäinen askel ei sattunut niin paljoa. Kuitenkaan juoksukuntoiseksi en näillä konsteilla jalkaani saanut, joten lopulta tyydyin kohtalooni ja suostuin kortisonipiikkiin. Tätäkin kun jälkikäteen miettii, niin olisi vain heti pitänyt se ottaa. Sen koomin ei ole ollut kannassa kipuja ja olen nykyisin pystynyt juoksemaan huomattavasti vähemmän vaimennetuilla kengillä. Valtaosan kilometreistä juoksen nykyisin todella kevyillä neutraalin askelluksen kengillä, vaikka jaloissani on melkoinen ylipronaatio. Toki tähän vaikuttaa askelluksen  ja tekniikan kehittyminen, ei ainoastaan kivuttomiksi ja terveiksi todetut jalat.

Ihanakamala mäkijuoksu.

Vaikka kisapuolikkaita olen pinkonut vain sen vaivaisen yhden, niin aika paljon kilometrejä silti viikottain on kertynyt. Pari kuukautta sitten ilmoittauduin Helsinki City Runille ja se on antanut taas lisäpotkua treenaamiseen. Jonkinlainen aikatavoite on asetettu, mutta pyrin olemaan ottamatta siitä paineita. Mennään sellaisella hyvällä fiiliksellä maaliin asti ja katsotaan mihin riittää. En halua lähteä juoksemaan räkä poskella ja lytätä kesän juoksumotivaatiota siihen, että juoksu tuntui kisassa kamalalta.

Miten sitten olen treenannut? Karkeasti jos summaan menneitä lenkkejäni viimeiseltä vuodelta, niin olen viikottain juossut yhden tai kaksi lyhyempää peruskestävyyslenkkiä (pk), yhden pidemmän pk-lenkin, yhden vauhdikkaamman vk-lenkin alku- ja loppuverkkoineen ja käynyt pari-kolme kertaa kuntosalilla tai jossain jumpassa. Näiden lisäksi olen tehnyt noin joka toinen viikko myös maksimikestävyyttä tai mäkivetoja. Sykemittarin keräämien tietojen perusteella olen juossut keskimäärin 120-140km kuukaudessa. Urheilun määrä ja laatu toki vaihtelee paljonkin mielen mukaan. Välillä saattaa mennä monta viikkoa esimerkiksi ilman vauhtilenkkejä, tai mäkitreenejä tulla parikin viikossa, jos puitteet niille on hyvin tarjolla. Salilla olen nyt siirtynyt talven jälkeen pienempiin painoihin ja pidempiin sarjoihin, lähinnä siis ylläpidän tätä suunnatonta "lihaskuntoani" ;D.

Ehkä jos joku ydin tästä vanhojen muistelemisesta pitää kaivella, niin ehkä se on se, että tärkeintä on yrittää löytää ne pienet askeleet, ottaa ne ja olla niistä tyytyväinen. Joskus on myös otettava askeleita taaksepäin ja niistäkin oppii.

Valmistautumista hauvan tuloon

Vielä himpun verran vajaa kuukausi siihen, että saadaan meidän karvakuono kotiin. Odottavan aika on pitkä. Toisaalta kuukausi tuntuu hyvinkin lyhyeltä ajalta saada esimerkiksi kaikki tämän huushollin tavarat laatikoihin.. Asian kaksi puolta.

Miksi koira? Ollaan jo pidemmän aikaa puhuttu koiran hankkimisesta, mutta tähän asti olemme löytäneet moniakin syitä, jotka ovat siirtäneet lemmikin hankintaa. Olemme asuneet vuokra-asunnoissa, joihin lemmikit eivät ole olleet tervetulleita ja toisaalta myös opiskeluarjen hektisyys ja epäsäännöllisyys ovat  vaikuttaneet siihen, että koiran hankkiminen on jäänyt. Nyt kuitenkin näytti että aika on sopiva ja asuntoakin metsästäessä kriteerinä oli lemmikkimyönteisyys. Meillä on kesä aikaa totuttaa hauvaa uuteen kotiin eikä herran tarvitse heti jäädä itsekseen. Toki yksinolemista täytyy silti kesällä harjoitella.

Miksi sitten kleinspitz? Kokemusta kleineista on tullut siskoni kautta, jolla on jo 7-vuotias kleinityttö.  Kleinit kiintyvät voimakkaasti omistajaansa ja ovat hyvin aktiivisia. Jaksavat lenkkeilläkin hyvin, mutta ovat kuitenkin pieniä. Tuuheudestaan  huolimatta turkki on suhteellisen helppohoitoinen, siis iso plussa. Haukkuherkkiä toki ovat, joten siinä yksi koulutuksellinen haaste. Mutta otetaan se haasteena ja tehdään töitä sen kitkemiseksi (tai ainakin vähentämiseksi, jos tarve tulee).

Miksi poika? Olin pitänyt itsestäänselvyytenä meille narttukoiraa kuitenkaan sen kummemmin miettimättä miksi. Kun kasvattaja sitten löytyi ja kävi ilmi, että pentueen nartut olivat jo varattu, mutta yksi uros olisi vielä vailla kotia, niin aloin pohtia, miksi olen ollut niin kiinni ajatuksessa nartuista. Tutkin urosten ja narttujen luonne-eroja ja eroavaisuuksia olemisessa muutenki. Monessa lähteessä mainittiin, kuinka nartuilla juoksut rytmittävät elämää ja mielialaa voimakkaasti ja siten narttu voi olla aikamoinen "narttu" ja toimia hyvinkin omaehtoisesti välillä. Urokset puolestaan rankattiin putkiaivoisemmiksi ja jotenkin suoraviivaisimmiksi (ei varmaankaan voida yleistää urosihmisiin.... :D). Vakaakuppia alkoi painaa uroksen puoleen myös se, että uros varmaan saattaisi tulla paremmin toimeen siskoni narttukoiran kanssa, joka on hyvin omapäinen ja toinen narttu saattaisi tähän lähipiiriin olla liikaa. Siispä päädyttiin urokseen ja se tuntuu nyt fiksulta. Toki koira ei ole vielä saapunut, joten empiiristä tutkimusaineistoa urosten ja narttujen erosta saadaan vasta myöhemmin. Ainut mikä tässä sukupuolen muuttumisessa vaikeutti asiaa oli, että olimme oikeastaan jo hyvän aikaa sitten päättäneet nimen narttukoiralle, jos meille joskus koira tulee. Nyt tuli sen suhteen mutka matkaan, mutta siitäkin on nyt päästy eteenpäin. Koirasta tulee Reino.

Olemme jo hankkineet jonkin verran tärkeitä (ja myös vähemmän tärkeitä) tavaroita pennulle. 

Ostimme vaaleansinisen RedDingo kaulapannan ja 180cm pitkän talutushihnan lemmikkitarvikeliike Rahulan rehusta Lappenrannasta. Talutushihnaa saa lyhennettyä, joten se toivon mukaan on pitkäikäinenkin. 

Joitain hankintoja teimme myös Lemmikkistoresta. Täältä hankimme muun muassa aktivointipallon, violetin vinkulelun sekä harmaan korin. Muita ostoja olemmekin tehneet ihan perusmarketeista. Ostimme molemmille meille naksuttimet koulutusta varten ja narulelukin löytyi kauppareissulla. 

Vain koira puuttuu.

Paljon on kuitenkin vielä hankittavaa. Kynsisakset ja ruokakupit sekä kantokoppa automatkoja varten ovat nyt ehkä tärkeimpänä listalla keikkumassa. En ole vielä löytänyt mieleisiäni ruokakuppeja. Kätevimmiksi ajattelisin kupit, joissa teräskulhon saa irti alustastaan. Alusta kuitenkin pitää kipon paremmin paikoillaan, mutta kupin saa kätevästi pesuun ja irti ruuanlastausta varten. Olen löytänyt nettikaupoista pari söpöä ja käytännöllistä kuppia, mutta vielä en ole laittanut tilaukseen vaan odotellut, josko ne kävelisivät joku päivä jossain kaupassa vastaan. Harkinnassa on myös Rukan Mini Comfort -valjaat Vihreät olisivat hauskat, mutta ainakin paikallisesta Mustista ja Mirristä ne olivat loppu. Niin näyttävät olevan myös tuolta nettikaupasta. Myös koko vähän mietityttää, sillä XS-koko näytti melko pieneltä kun sitä hypistelin, enkä oikein usko, että kovin kauaa ne päälle sujahtavat, mutta toisaalta jos S on liian suuri... Täytynee käydä utelemassa myyjiltä enemmän. Parista blogista onneksi sai vähän osviittaa valjashankintaan. 

Täällä siis jo melko malttamattomina odotellaan Reinoa kotiin!

Kevätistutuksia

Puutarhakirjat ovat olleet ahkerassa lukemistossa viime aikoina ja nyt vihdoin pääsin sanoista tekoihin ja istutin kevään ensimmäiset yrtit. En voi väittää olevani mikään suunnaton viherpeukalo, sillä pystyn kyllä tappamaan kasvin kuin kasvin ilman sen suurempia toimenpiteitä. Kasvien istuttaminen ja kasvun seuraaminen on kuitenkin jotenkin terapeuttista. Siitä välittyy jotenkin sellainen uuden elämän alku ja jännitys, milloin alkaa vihertää - tai alkaako ikinä. 

Nyt kun muutto lähenee ja sattuu juuri kesän alkuun, päätin etten aio laittaa mitään isoja parvekeistutuksia tai kurkuntaimia tulemaan, koska niiden raahaaminen muutossa on ikävää. Siitäkin on kokemusta. Sen sijaan pienet yrttiruukut saa jokseenkin näppärästi kuljetettua, ja toisaalta jos ne sattuvat nuupahtamaan ja heittämään veivinsä matkalla, niin uudelleen kasvatus onnistuu aika nopeastikin. 

Olen jostain syystä aina olettanut, että yhteen ruukkuun tulee istuttaa vain yhtä kasvia. Nyt kuitenkin kirjoja lueskellessani hoksasin, että yhteen laakeaan astiaan voisi yrittää sommitella useampiakin yrttejä.

Ostin paikalliselta Tokmannilta valkoiseksi maalatun peltiämpärin sekä rosmariinin, sitruunamelissan, ruohosipulin, persiljan ja vihermintun siemeniä. Ostin myös kuukausimansikansiemeniä, mutta niistä tuskin tänä vuonna tulee mitään, kun kylvöaika olisi ollut maalis-huhtikuussa... hups! Tuollainen pohjasta umpinainen astia ei ole paras mahdollinen tähän tarkoitukseen, kun ylijäämävesi ei pääse pois. Täytyy kastella kohtuudella (yeah right!).

Istutin yhteiseen astiaan rosmariinin, persiljan, sitruunamelissan, ruohosipulin ja mintun.

Aiemmin viikolla istutin jo pienen määrän basilikaa ja jääsalaattia omiin ruukkuihinsa. Salaatin siemenet ovat jo itäneet, basilikaa odotellaan edelleen.

Lisäksi ostin viime viikonlopun Jyväskylän reissulta Daalian juurakon ja sekin on nyt ruukussa. Tämän kasvua jännitän ehkä eniten. Juurakkokin oli jo niin eksoottisen näköinen, että epäilen taitojani sen idättämisen suhteen. 

Nyt vain jännityksellä odotetaan, mitä tulevat viikot saa aikaan!

Ciao!

Hyvä blogi varmaankin alkaa kertomuksella siitä, kuka ruudun takana häärää ja miksi. Jospa tämäkin blogi alkaisi niin. 

Olen Saara, 25-vuotias nuori neiti (toistaiseksi), jota elämä on kuljettanut Varkaudesta opiskelupaikan perässä Jyväsykylään ja sieltä edelleen valmistumisen jälkeen töiden johdattelemana Lappeenrantaan. Arjen ilot ja surut jaan yhdessä tulevan aviomieheni kanssa, ja kuukauden kuluttua elämäämme ilostuttamaan astelee myös karvakamu, kleinspitzuros. Tämän herran seikkailuista varmaankin pääsette lukemaan kerran jos toisenkin.

Tuntuu hassulta kertoa omista harrastuksista, sillä jotenkin pienenä minuun on iskostunut ajatus, että harrastukset ovat sellaisia asioita, joita mennään säännöllisesti, tiettyyn kellonaikaan, tiettynä päivänä viikossa harrastamaan johonkin tiettyyn paikkaan: pianotunnille, jalkapallokentälle, kuvataidekerhoihin tai kansalaisopistolle. Jos harrastaminen on tätä, niin en voi suoranaisesti sanoa harrastavani mitään. Olen kuitenkin hyvin aktiivinen ja puuhailen paljon - harrastan sanan toisessa merkityksessä. Luultavasti siinä oikeammassa merkityksessä, koska yllä kuvattu merkitys on väärä. Harrastaa voi muutenkin. 

Rakastan liikkumista, etenkin juoksua. Juostessani minulla on aikaa itselleni ja omille aajatuksilleni, Se on minun tapani rentoutua ja purkaa paineita. Lenkille saattaa toisinaan lähteä ovia paukutellen berberiin ammuttu karhu, mutta sieltä palaa aivan joku muu. Karhu tipahtelee hikipisaroina pois.

Toki pidän juoksemisesta myös muiden kanssa ja olen iloinen, jos saan lenkkiseuraa!  Poikaystäväni lähtee silloin tällöin pidemmille pk-lenkeille pyörällä, jotta minulla on seuraa. 

Juoksun lisäksi käyn kuntosalilla pari-kolme kertaa viikossa, joskin näin keväisin juoksukengät ja raitisilma usein houkuttavat enemmän. Urheilu ja liikunta ovat siis melkoinen osa arkea, ja siten luontevaa, että tännekin varmaan eksyy suuvahtoisia raportteja siitä, miten juoksu on milloinkin kulkenut. Yksi raportti varmaankin tulee parin viikon päässä siintävältä Helsinki City Runilta. 

Kaksi sanaa, joilla kuvailisin itseäni: innokas haaveilija. Hurahdan milloin mihinkin, kokeilen vaikka mitä ja hankin tietoa erilaisista jutuista. Olenkin ehkä yksi niistä (harvoista?) ihmisistä, jotka edelleen kuluttavat urakalla kirjastoa. Pidän siitä, että saan kantaa kirjastosta ison pinon kirjoja vaikkapa yrttien kasvattamisesta ja lueskella niitä sohvalla viltin alla. Innostuminen ja hurahtaminen pätee paitsi urheiluun, myös käsitöihin, ruuanlaittoon, syömiseen ja sisustamiseen. Kaikki nämä ovat sellaisia asioita, jotka tuovat sopivaa vastapainoa työhön ja arjen puurtamiseen. Tietenkään aina kaikkia ideoitani en voi samantien toteuttaa tai haaveilemiani hankintoja tehdä, koska elämän senhetkiset realiteetit - erityisesti ne kuuluisat kukkaron nyörit - tulevat vastaan. Kuitenkaan kukaan ei voi kieltää haaveilua! Jonain päivän aion saada sen pihan, josta niin kovin haaveilen ja jota kovin suunnittelen. Sitä ennen kuitenkin tyydyn parvekekasveihin ja yritän oppia pitämään ne hengissä.

Elämäni ensimmäinen ryijy. Kestää tovi, että päätyy seinälle. 

VIljelyhurahdus

Näillä opeilla kasvatan koiran :D

Miksi sitten ajauduin kirjoittamaan tätä blogia? Olen jo pidemmän aikaa ajatellut, että olisi hienoa jos olisi paikka, johon purkaa kaikkia suunitelmia, ideoita ja ajatuksia ja toisaalta jakaa pieniä osia omasta elämästä. Ja mikä olisikaan parempi tapa purkaa näitä asioita, kuin paikka josta myös ammennan niitä ideoita ja löydän paljon ihmisiä, joita kiinnostavat samat asita? Viis siitä, lukeeko tätä kukaan muu kuin ehkä äitini (kiitti äiti kun luet tätä!), niin ainakin omia ajatuksia pystyy täällä jalostamaan edelleen ja ideat pysyvät tallessa.

Muutenkin tuntuu, että nyt elämässä tapahtuu paljon sellaisia asioita, joita haluan jakaa. Muutamme piakkoin pääkaupunkiseudulle, joten asettuminen uuteen kotiin ja koiraelämään totuttelu antavat paljon aihetta kirjoitteluun. Lisäksi meidän hääpäivä häämöttää ensi tammikuussa, joten siihenkin liittyen tänne asiaa varmasti satelee. Aiemmin elämäntilanne on jotenkin ollut hektisyydessään ja käänteissään sellainen, että blogin aloittaminen on siirtynyt myöhemmäksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että ehkä voisin kyetä sitoutumaan tähän vähän paremmin. 

Tällaisiin tunnelmiin tänään!